Tämä on jo ehkä ihan pakko laittaa omana postauksenaan... Perjantaina arvoin ja mietin ja mietin ja arvoin, siis lähtäkkö kipaseen kentällä. Se vahva tunne siitä, että jos nyt en mene niin jotain hienoa ja mahtavaa jää välistä. Ja kun tuo tunne tulee, niin silloin on parempi toimia. Niinpä Unto ja Rinja autoon. Hämärän rajamailla päätettiin pienet, ihan pienet treenit vetäistä kasvattajatätin agikentällä (on muuten aivan huippuhieno etu tuollainen kenttä, ja osaava koutsi 8)

Ekana radalle pinkaisi Unto, ja voi mahoton sitä millä asenteella se ensimmäisen esteen taakse jäi ja sieltä luvan saatua ampaisi radalle! Tykkään!! Tämä ei muuten jää tähän. ;) U näytti radan lisäksi myös, kuinka muistaa esteet vaikkei oo alokurssin jälkeen vuonna kivi ja kirves agikentällä käyny.

Samoten Rinja sai muistella parin vuoden takaisen agikurssin jälkeen oppejaan. Hyvinhän se meni. Vauhtia ei tuosta duracellista puutu!

On tainnut tämän ohjaajan motivaatio lajiin taas palautua ;)